Kukapa ei ihastuisi berninpaimenkoiraan ensimmäistä kertaa sellaisen kohdatessaan. Tuo viisas, lempeä jättiläinen, joka olemuksellaan saa ihmisen rentoutumaan ja unohtamaan hetkeksi kaiken muun.
Koiria elämässäni on ollut 6-vuotiaasta lähtien, lähinnä luolametsästykseen käytettäviä. Näiden temperamenttisten sisupussien kanssa eläessä en ollut törmännyt kasvuhäiriöihin tai luusto-ongelmiin.
Berninpaimenkoiranpennun tultua arki alkoi pyörimään hyvin ja noudatimme todella tarkkaan saatuja ohjeita. Pentu oli todella rauhallinen ja oppi kaiken nopeasti. Kuitenkaan hihnassa pienien matkojen kulkeminen ei meinannut onnistua millään, koska pentu kävi vain istumaan ja katseli ympärilleen. Minulle kerrottiin, että tämä on bernille hyvin tyypillistä ja aikuisena ne makaavat penkassa selällään, eivätkä liiku mihinkään. Pennun ollessa noin kuuden kuukauden ikäinen kiinnitimme huomiota sen liikkumiseen, koska etujalan liikerata oli jotenkin outo. Pian havaitsimme pientä ontumista, jolloin meitä lohduteltiin kertomalla, että kyseessä on kasvukipuja. Lähdimme kuitenkin lääkäriin.
Lääkärin seuratessa klinikan pihalla pennun liikkumista hän ei havainnut mitään poikkeavaa. Vaadimme kuitenkin kuvauksen. Heti kuvan ilmestyttyä näytölle lääkäri vakavoitui ja huokasi. Lääkäri sanoi hiljaa, että lonkka ei hyvältä näytä ja hakeutukaa ortopedin vastaanotolle. Emme arvanneet, että etujalan outo liike olikin heijastumista vastakkaisen takajalan kivusta. Aika varattiin arvostetulle ortopedille välittömästi ja aloitettiin mieto kipulääkitys.
Samaan aikaan pentu sai virtsatietulehduksen. Näytteessä näkyi kolibakteeri, johon jouduttiin syöttämään kaksi antibioottikuuria. Tästä selvittyämme alkoivat suolisto-ongelmat, johon ei meinannut löytyä helpotusta millään vahvoista antibiooteista ja maitohappovalmisteista huolimatta. Pentu kasvoi luustoltaan kovaa vauhtia, mutta lihasmassa ei päässyt normaalisti kehittymään kipujen ja ripulista johtuvan yleisvoinnin heikkenemisen johdosta.
Ortopedi olisi halunnut ottaa koirasta magneettikuvat, jotta pääsisi paremmin jyvälle luuston kehityksestä. Kieltäydyimme, koska se tuntui siinä kohtaa tarpeettomalta. Ortopedi oli sitä mieltä, että edellisen lääkärin ottamien röntgenkuvien perusteella ainakin olkanivel ja vastakkainen lonkka täytyy operoida. Lonkkaluun pää ei ollut maljassa, malja oli hyvin matala sekä olkaluussa oli hänen mukaansa osteokondroosi. Aloimme hädissämme kyselemään kasvattajalta sekä ortopedeiltä ympäri Suomea, että mitä me teemme. Lähetin rtg-kuvia useille ortopedeille ja yllätyksekseni sain suurimmalta osalta arvion mitä koiralle tulisi tehdä ja mikä sen ennuste on. Silloin aloin ymmärtämään, että tämähän on bisnestä. Ja lääkäreille hyvin tuottoisaa sellaista. Lääkäreiden arviot vaihtelivat laidasta laitaan, yksi oli sitä mieltä, että ei tehdä mitään ja yksi olisi suorittanut kolmen eri nivelen operoinnin.Viestien lopussa kerrottiin muista mahdollisista apukeinoista ja menetelmistä sekä mainoslauseen tyyliset kommentit, jotta valitsisimme heidän klinikkansa. Oma hätä koiran kivusta ja tulevaisuudesta sai jollain tapaa realiteettimme hämärtymään ja olimme valmiita mihin vain, jos sillä apu tulee. Itse kirjoittelin hätääntyneenä rodun facebook-palstalle kysyäkseni neuvoa muilta omistajilta, mikä auttoi itseäni kestämään tilannetta hieman paremmin ja sain kirjoitella kohtalotovereiden kanssa. Jälkeenpäin mietittynä se ehkä kuitenkin sekoitti vielä mieltäni lisää, koska mielipiteitä on yhtä paljon kuin ihmisiäkin.
Päädyimme Vihtiin Kai Skutnabin vastaanotolle. Onneksi menimme hänen vastaanotolleen, koska ensimmäistä kertaa lääkäri sanoi mitä oikeasti ajatteli koiran tilanteesta ja mikä olisi koiralle parasta, eikä tarjonnut listalta operaatioita ja tukihoitoja, mitä kaikkea koiralle voisi tehdä siinä tilanteessa. Skutnabb suositteli odottamaan kasvun päättymistä ja miettimään sitten mahdollisia tai pakollisia operaatioita. Toisena vaihtoehtona hän suositteli lonkan nivelkapselin kiristystä, mutta ei luvannut sen takaavan meidän toivomaa lopputulosta. Tilanne oli meille omistajille henkisesti raskas ja pyrimme parantamaan koiran oloa kaikin keinoin lukuisista nivelvalmisteista ortopedisiin peteihin, tai ainakin luulimme parantavamme. Samaan aikaan alkoi mieleen hiipiä ajatus, että teemmekö tämän kaiken itsemme takia ja omaa suruamme helpottaaksemme. Kun pentu alkoi nukkumaan itsekseen erillisessä huoneessa, ymmärsin senkin olevan surullinen.
Varasimme ajan nivelkapselin kiristykseen. Koira oli tuolloin noin 9 kuukauden ikäinen. Operaatio oli nopea ja koira jopa käveli sen jälkeen itse autoon. Koira oli melko kivuton jo viikon jälkeen ja kahden viikon jälkeen saimme luvan aloittaa hyvin kevyt liikunta. Keräsimme jälleen kaiken tiedon eri kuntoutusmenetelmistä ja kävimme neljällä eri paikkakunnalla fysioterapiassa, vesikävelemässä, uimassa, kraniosakraalihoidossa, osteopaatilla sekä hierojalla. Koiraan alkoi kertymään lihasta, mutta takapäähän vain toispuolisesti. Koira ei alkanut käyttää kuitenkaan jalkaansa normaalisti ja hakeuduimme jälleen Skuttnabin vastaanotolle. Koira kuvattiin kokonaan. Leikkaus oli epäonnistunut. Skuttnab oli valmis operoimaan koiran uudelleen ilmaiseksi. Vaihtoehtona oli keinolonkka tai reisiluun pään poisto. Pohdintojen ja tiedon keruun jälkeen päädyimme reisiluun pään poistoon.
Leikkauksesta toipuminen oli erittäin raskasta ja koiralle kivuliasta. Koiralle teetettiin puku, jossa oli kantokahvat selässä ja se sai liikkua vain meidän kannateltavana. Koiralla oli kovat kivut ja leikattu jalka oli aivan löysä - eihän lonkassa ollut enää mitään jäljellä mikä jalkaa tukisi. Sairasloman jälkeen aloitettiin taas intensiivinen kuntoutuminen fysioterapeutin ohjeiden mukaisesti. Ajoimme satoja kilometrejä milloin minnekin, koska paikkakunnallamme ei ollut koirauimalaa eikä muita tarvittavia palveluita. Ensimmäisellä koirauimalakäynnillä koira jaksoi hädin tuskin uida kaksi minuuttia, sen kunto oli erittäin heikko. Uittaja ei havainnut, että koira olisi juuri lainkaan käyttänyt leikattua jalkaansa, vaikka altaasta tullessa sillä astui. Muistan kuinka käyntiä maksaessani uittaja sanoi minulle, että päästä tuo koira pois. Pidin häntä ilkeänä ihmisenä, joka haluaa meille vain pahaa.
Meitä kannustettiin jaksamaan ja uskomaan kuntoutumiseen, koska ilman lihasmassaa koira ei pysty jalkaansa käyttämään.Töitä tehtiin paljon ja arki alkoi normalisoitua, vaikkei koira käyttänyt astuessaan koko tassun pohjaa jostain syystä. Kipulääkkeitä oli käytössä edelleen ja eläinlääkäriltä saatu papu oli rauhoittanut suoliston. Kontrollikäynnin lähestyessä saimme tiedon, että valitettavasti Skuttnab on poistunut keskuudestamme ja uuden lääkärin löytäminen sai meidät taas kyselemään tietoa ympäriinsä.
Päädyimme Helsinkiin Timo Talvion vastaanotolle. Talvio röntgenkuvasi koiran etu- sekä takapään. Leikkaus oli onnistunut. Harmiksemme kuitenkin lonkkamaljan ja reisiluun väliin oli päässyt muodostumaan kudosta, mikä työnsi luuta kauemmaksi ja tästä johtui se, ettei koira astunut koko tassun pohjalla. Etupään kuvaa katsoessa Talvio totesi, että kyynäreissä näkyi rikkoa ja luupiikkejä. Koiran keventäessä takapäätä on etupää rikkoutunut. Talvio sanoi, että keinoja on. Myös olkanivelessä oli rikkoa ja tulehdusta, josta otettiin nivelnestenäyte. Näyte oli aivan verensekaista ja kellertävää - kertoen pahasta tulehduksesta nivelessä. Talvion esittäessä mahdollisia operaatioita etupään korjaamiseksi minä lamaannuin... sanoimme haluavamme enää vain laskun ja päästä kotiin.
Silloin tuli tunne, että nyt loppui... Järjellä ajateltuna meidän olisi pitänyt laittaa piste tälle jo aikoja sitten. Pian tuli se päivä, kun sanoin miehelleni, että varataan aika koiran eutanasiaan. Tuolloin koira oli jatkuvalla kipulääkityksellä, lattialta nouseminen oli vaikeaa ja se hakeutui jälleen yksin nukkumaan, mikä ei ollut sille tavallista.Vielä monet muut rodun omistajat jaksoivat minua kannustaa, että kyllä kolmosen kyynärillä pystyy elämään täysiä - vaikka kyynäreet olisivat vastanneet tulosta 10 asteikon niin pitkälle ollessa. Kasvatta ei myöskään ollut lopettamispäätöksestä samaa mieltä.
Päästimme rakkaastamme irti tämän ollessa vuoden ja neljän kuukauden ikäinen.
Surun muututtua ikäväksi aloin kertaamaan kaikkea koettua. Mietin jatkuvien runsaiden lääkitysten, geeniperimän ja ripuloinnin vaikutusta luuston kehitykseen. Ennen kaikkea koko prosessi sai minut miettimään, että paljonko koirani kaltaisia koiria on, joita pidetään kivusta huolimatta vain sen takia, ettei omistaja pysty päästämään irti? Huomaavatko tai tunnistavatko omistajat edes koiransa kipuja vai vähättelevätkö niitä? Oma suhtautumiseni asiaan on muuttunut paljon, toki faktatiedot tulee selvittää Tulen kuitenkin hyvin surulliseksi nähdessäni tuolla koiria, jotka raahaavat takapäätään tai ontuvat huomattavasti kävellessään, mutta omistaja vain kiskoo sitä perässään. Mielestäni omistajan tehtävä on kuitenkin taata koiralleen kivuton elämä tai tehdä palvelus rakkaansa puolesta, eikä ajatella vain sitä ihmisen henkistä kipua, mikä meille menetyksestä tulee. Se henkinen kipu on rakkautta, minkä vuoksi päästimme omamme pois luotamme.
Lähde: lyhennetty Riikka Huttusen kirjoittamasta tekstistä Kyllä huonoillakin lonkilla pärjää, vai pärjääkö, Sennen 2/2018
