Millainen on hyvä asu koiranäyttelykehään?

Euroopassa koiria esittävät miehet pukeutuvat yleensä pukuun. Amerikassa naispuolisilla handlereilla on näyttelyyn useampikin jakkupuku. Suomessa pukeutuminen kehään on vapaampaa, mutta rodusta riippuen myös meillä pukeutumiseen kiinnitetään entistä enemmän huomiota.

Hyvä asu on ns. "rodunomainen". Jalkineet ovat avainasemassa. Jos koira esitetään osittain juosten, on huomioitava, että kenkien pohja ei luista. Siistit lenkkarimaiset jalkineet ovat parhaita. Korkkarit eivät ole asianmukaiset jalkineet koiran esittämiseen.

Kaikki alkaa alusasusta. Runsaspovisen koiranesittäjän paras "apuväline" ovat sporttirintaliivit. Ei ole kaunista katsovaa, jos esittäjän etumus pomppii omaa tahtiaan, lisäksi se ei ole terveellistä rinnoille.

Jos on kovin ohuesta materiaalista valmistetut housut, on aluspöksyillä entistä suurempi rooli. Kun kuitenkin jossain kohtaa kumarrutaan koiran yli, kuultaa kaikki esittäjän takamuksesta läpi...mahdolliset aluspöksyjen saumat, kuosit ym. Beiget, omalle kropalle hyvin istuvat ja kooltaan sopivat aluspöksyt, ovat parhaat.

Esittäjän asun värin tulisi korostaa esitettävän koiran väriä. Jos koira on musta, vältä mustaa asua. Jos taas valkoinen, vältä valkoista. Valkoisen eri sävyt ovat myös "vaikeita", sillä aivan optinen valkoinen saa koiran helposti näyttämään likaiselta.

Punaista suositaan paljon, kirkkaana sekä pinkin sävyisenä. Isoja painokuoseja kannattaa myös välttää. Ruutukuosit saattavat olla valokuvissa hankalia.

Ruskean ja sinisen, sekä vihreän sävyt ovat myös kauniita. Jos kehämatto on kirkkaan vihreä, vältä silloin samanväristä asua.

Jos käsissäsi on hienosti kunnostettu, upeasti esiintyvä koira, miksi madaltaa sen mahdollisuuksia omalla ulkoisella välinpitämättömyydellä? Likaiset, rikkinäiset tai liian pienet vaatteet eivät kuulu esiintymistilanteeseen. Eivätkä myöskään liian arkiset, tosin eivät liian prameatkaan, sillä tulisi aina muistaa, kenellä on pääosa, nimittäin koiralla!

Hyvin antavat kaula-aukot eivät ole koiranäyttelykelpoisia. Napapaidat eivät ole tyylikkäitä. Koiran esittäjän asukokonaisuuden tulisi olla sellainen, että sen voi unohtaa ja keskittyä siihen tärkeämpään, eli koiraan. Turhan lyhyt hameenhelma syö varmuuden tunnetta. Jakun hihojen ei tulisi kiristää missään tilanteessa. Housujen ja hameen tulisi pysyä päällä ilman jatkuvaa ylöskiskontaa. Hyvä huumori ja muut kilpailijat huomioon ottava kohteliaisuus ovat asusteista parhaita.

Tämä ravintolisämerkki kannattaa ottaa tosissaan!

Lähde: Tyyliasiantuntija, konsultti Leena Sarvi, Pukeudu kehään, Sennen  koirat 1/2015, s. 68

Koiran lisääntyminen

ASTUTUS

Ennen astutusta kasvattajan tulee huolehtia, että narttu on hyvässä kunnossa ja terve. Kiimankiertoa kannatta kirjata ylös, jotta kasvattajalla on jonkinlainen käsitys astutuspäivistä. Astutuspäivät voivat vaihdella käytännössä 5-21 päivän välillä, joten kiiman seuraaminen on tärkeää. Oikean astutusajankohdan arviointiin voidaan käyttää kiimakontrollia, eli veren progesteroni näytteitä. Koiralla progesteronitaso nousee kiiman edetessä ja sitä seuraamalla voidaan arvioida ovulaatio ja oikea astutuspäivä.

Astutusta voi avustaa, mutta minkä verran? Jos uros ei meinaa astua narttua, on narttu yleensä joko liian aikaisessa tai liian myöhässä. Normaalisti nartun ja uroksen omistaja ovat seuraamassa astutusta ja jos kaikki sujuu normaalisti, ei astutusta tarvitse juurikaan avustaa vaan ihmiset tulevat kuvaan vasta astutuksen lopussa, kun koirat ovat nalkissa. Yleensä koiria pidetään paikalla, jotteivat koirat yritä irrottautua liian aikaisin ja loukkaa itseään. Monesti koirat seisovat rauhallisesti paikallaan kunnes irtoavat.

KEINOSIEMENNYS

Keinosiemennystä käytetään yleensä jos uros asuu kaukana, jolloin voidaan käyttää joko jäähdytettyä spermaa tai pakastespermaa. Välillä klinikalle tullaan siementämään narttua, kun normaali astutus ei ole onnistunut. Usein kasvattaja ei tiedä nartun progesteronia ja ollaan liikkeellä joko liian aikaisin tai liian myöhään. Keinosiemennystä tulisi käyttää vain nartuille, joilla jo on ollut pentue normaalilla astutuksella ja tulisi käyttää urosta, joka on jo astunut normaalisti.

Ennen keinosiemennystä eläinlääkäri tutkii nartun, ettei koirassa ole mitään rakenteellista vikaa, joka estää normaalin astutuksen. Sama vaiva voi estää myös normaalin synnytyksen. kasvattajan tulee tietää keinosiemennyksen riskit, eikä eläinlääkäri voi tehdä jalostusvalintaa kasvattajan puolesta.

TIINEYS JA SYNNYTYS

Nartun tulee olla astutettaessa normaalipainossa ja hyvässä kunnossa. Ravinnon tarve lisääntyy vasta lopputiineydessä, viidennen viikon jälkeen. Ruokinnassa tulisi käyttää hyvälaatuista penturuokaa.

Tiineys kestää keskimäärin 63 vuorokautta ovulaatiosta. Synnytyksen lähestyessä nartun lämpötila laskee alle 37 asteen yleensä noin 24-36 tuntia ennen synnytyksen käynnistymistä. Jos synnytys ei etene normaalisti, nartun kunto heikkenee tai narttu on kivulias, on aika lähteä eläinlääkäriin. Jos työntöjä ei kuulu, vaikka sikiönesteet ovat tulleet 2-3 tuntia aiemmin, työnnöt ovat heikkoja muutaman tunnin ajan tai työnnöt ovat tehokkaita yli 20 minuuttia, mutta pentuja ei ala kuulumaan, on aika ottaa yhteyttä eläinlääkäriin.

Kun narttu pidetään hyvässä lihaskunnossa ennen astutusta ja kantoaikana, se edesauttaa synnytyksen normaalia etenemistä. Synnytysrefleksejä voi auttaa kävelyttämällä narttua tai manipuloimalla vaginaa (muista hyvä hygienia). Jos pentu on juuttunut synnytyskanavaan, sitä voi yrittää auttaa vetämällä ulos. Tärkeää on kuitenkin tietää mitä tekee, ettei vaurioita pentua tai narttua.

Narttu putsaa vastasyntyneen pennun kalvoista, jolloin pentu alkaa liikehtiä ja etsiytyy nisälle. Jos näin ei käy, voi kasvattaja putsata sieraimet ja suun hellävaraisesti imemällä pipetillä. Heijaamista ei nykyään suositella, koska suurin osa ulostulevasta limasta tulee mahalaukusta ja aivot ovat vaarassa vaurioitua. Pentua voi hieroa napakasti erityisesti niskasta ja lantion alueelta. Jos pentu reagoi huonosti, voi sitä yrittää elvyttää upottamalla pentu 35-38 asteiseen veteen kaulaa myöden. Jos emä hylkii pentua, on siinä todennäköisesti jotain vikaa, jonka emä tietää. Tällöin kannattaa miettiä kannattaako yrittääkään tukihoitaa pentua.

Synnytyksen jälkeen ei kasvattaja voi vielä hengähtää helpotuksesta. Narttu voi saada kalkkikrampin, vaikka nykyaikaisella ruokinnalla se ei yleistä olekaan. Oireena on mm. läähätys, kuolaaminen, jäykkyys ja krampit. Hoitamattomana kalkkikramppi johtaa kuolemaan. Kalkkikramppia voi hoitaa suonensisäisellä kalsiumilla ja suun kautta annettavalla kalkkijauheella.

Synnytyksen jälkeen nartulta tulee jälkivuotoja, joka on normaalia. Vuoto voi kestää useita viikkoja. Jos vuoto alkaa haista tai nartun tila heikkenee, voi kyseessä olla kohtutulehdus. Kohtutulehdus vaatii eläinlääkärissä käynnin ja yleensä antibioottikuurin.

Nisätulehdus voi tulla hyvinkin nopeasti, tissejä voi yrittää pehmentää suihkuttamalla niin lämpimällä vedellä kun kärsii, varoen kuitenkin ettei vedestä tule polttavan kuumaa, ja lypsämällä maitoa pois. Jos maito ei pääse ulos, kasvaa tulehdusriski. Rikotuilla kaalinlehdillä voi myös hautoa tissejä. Kovalla pakkasella ulkoillessa imettävän nartun nisät kannattaa suojata hyvin, jotteivat ne saa kylmää ja näin voi yrittää ennaltaehkäistä tulehduksia. Nisätulehdus voi edetä nopeasti ja silloin se vaatii eläinlääkärissä käynnin.

Herpesvirusta vastaan narttu voidaan rokottaa ensin astuttamisen jälkeen ja sitten 1-2 viikkoa ennen synnytystä. Herpes on Suomessakin yleinen hengitystieinfektio, joka tarttuu pisaratartuntana ollessaan aktiivinen. Herpes voi aiheuttaa mm. hengitystieoireita, alkioiden varhaiskuolemia, abortteja ja pentukuolemia. Herpestartunta ei ole jalostuskäytön este.

 

 

 

Lähde: Berninpaimenkoirien jalostustoimikunta, Kasvattajapäivä Lahdessa, luennoija eläinlääkäri Tuire Tamminen, Sennen 1/2015, s. 20-21

Koira vetää remmissä -ongelman ratkaiseminen

Yleensä koirat alkavat vetää hihnassa haistaessaan jotain mielenkiintoista tai ollessaan uteliaita. Koiran alkaessa vetää alat itsekin vetää kovemmin hallitaksesi koiraa ja luonnostaan koira vetää takaisin entistä enemmän. Tapahtuu samanlainen refleksinomainen vetoilmiö kuin vetävät työtä tekevät koirat tarvitsevat.

Helpointa on opettaa koiranpentu jo heti pienestä kävelemään vetämättä hihnassa naksuttimen avulla. Ennen hihnassa kävelyharjoitusta tulisi pennun saada juosta ylimääräinen energia vapaana pois turvallisella alueella. Pennun saatua purettua ylenpalttisen energiansa valitse rauhallinen alue, jossa ei ole liikaa häiriöitä, hihnaharjoitteluun.

Kun koiranpentu vetää ja ponkaisee edellesi, pysähdy ja odota, että pentu tulee takaisin luoksesi, jolloin hihna löystyy. Naksuta, palkkaa ja kehu pentua. Jatka kävelyä, kun hihna on löysällä, mutta heti remmin kiristyessä pysähdy ja toista harjoitus.

Varmista, että kehut pentua sen kävellessä hihna löysällä, etkä ainoastaan silloin kun se lopettaa vetämisen. Tällöin pentu ymmärtää nopeasti mitä halutaan, rauhallista kävelyä hihna löysällä, josta palkitaan.

Pikkuhiljaa voit harjoitella vaikeammissakin paikoissa, joissa on häiriöitä. Varmista, että sinulla on tarpeeksi hyvät makupalat mukana. Kuivanappulat harvemmin riittävät pitämään pennun huomion poissa kaikesta ympärillä tapahtuvasta uudesta mielenkiintoisesta.

Hihnassa vetämättä kävely vaatii paljon määrätietoista ja kärsivällistä harjoittelua, mutta tulos on myös sen arvoinen. Saat koiran, joka kävelee vierelläsi rauhassa vetämättä ja ryntäilemättä.

Aikuinen koira voidaan aivan yhtä lailla opettaa olemaan vetämättä samalla periaatteella. Anna aikuisenkin koiran ensin purkaa ylimääräinen energia pois vapaana turvallisella alueella. Valitse sitten harjoitteluun rauhallinen alue, jossa ei ole liikaa häiriöitä. Aloita kävelemään koira hihnassa normaalia vauhtiasi. Jos remmi tulee tiukalle, käänny heti ympäri ja kävele vastakkaiseen suuntaan kunnes koirasi saa sinut kiinni. Kun remmi löystyy, naksauta ja palkkaa koira.

Jatka kävelyä ja toista harjoitus aina, kun koirasi alkaa vetää. Koirasi tulee sovittaa askeleensa sinun vauhtiisi, ei toisinpäin. Ole tarkkana, että kehut ja palkkaa koiran, kun se kävelee vierelläsi remmi löysällä. Pikkuhiljaa voitte siirtyä vaikeampiin paikkoihin harjoittelemaan, kunhan muistat ottaa tarpeeksi hyvät namit mukaan. Ja muista, että oikotietä onneen ei ole. Kärsivällisyys ja säännöllinen harjoittelu tekevät mestarin tässäkin lajissa.


Kaikenlaista hyödyllistä koirallesi löydät täältä sopuhintaan.


Lähde: http://starmarkacademy.com/wp-content/uploads/2013/04/PullingontheLeash.pdf

Rotukoira tuomarin silmin nähtynä ja kasvatusnäkökulmaa

Tuomarina pääsee näkemään tavallista koiraharrastajaa enemmän koiria, ja mikä tärkeintä, pääsee koskemaan koiriin. Vain käsin kokeilemalla voi löytää asioita, joita ei silmä näe tai asioita, joita silmä näkee väärin. Ja toisaalta koulutuksen ansiosta tuomari saa syvyyttä tutkia ja siksi myös katsoa asioita eri tavalla. Koira voi olla erinomainen näyttelykoira, mutta huono jalostuskoira ja päinvastoin. Silmämääräisesti tätä eroa on vaikea nähdä. Tuomari pääsee katsomaan myös koirien suuhun, moniko nartunomistaja on tarkastanut jalostukseen käyttämänsä uroksen purennan, syytä olisi. Se, että koira pärjää näyttelyssä ei tarkoita, että se olisi virheetön.

Mitä ihmeellisimmistä paikoista voi löytää aivan huippukoiria ja rotua opiskelleita kasvattajia, jotka tuntevat sairaudet, sukutaulut ja arvostavat kasvattamansa koirarodun rodunomaisuutta ja sen alkuperäistä käyttötarkoitusta. Kaikkialla olisi toivottavaa saada näyttelyistä kirjalliset arvostelut. Niihin tuomari laittaa ne asiat, mitkä koirassa näkee. Kirjallisina ne jäävät myös koiran omistajan käyttöön. Pelkkä koirien sijoittaminen järjestykseen kehissä vääristää kilpailua ja jättää varaa spekuloinnille. Ainakin kasvattajatuomareiden arvostelut kannattaa siis myös lukea ja yrittää oppia niistä.

Ulkomailla arvosteltujen näyttelyiden jälkeen tuomarilta kysellään usein hyvien uroksien perään. Tuomarin ongelmana on se, että arvostellessa ei ole mitään havaintoa koiran sukutaulusta ja nimestä ja jälkikäteen on vaikea muistaa kaikkien koirien yksityiskohtia. Tässä taas tulevat tärkeiksi ne kirjalliset arvostelut. Pyytäkää ne nähtäville ulkomaisista uroksista, ne kertovat paljon koiran laadusta ja sen mahdollisista virheistä. Matadorkäyttö pitäisi kieltää kaikissa maissa ja kaikissa roduissa. Kun joka sukutaulusta löytyy ne samat multikäytetyt koirat, on vaikea laajentaa geenipoolia. Ja entä kun käy ilmi, että matador kantaa ikävää perinnöllistä sairautta tai jättää jotakin rakenteellista ongelmaa? Suomen rajoitus uroksen käytössä on hyvä. Aina näin ei ole ollut.

Vielä enemmän pitäisi käyttää vanhempia uroksia, myös yli 8-vuotiaita. Jos maailmalta lähtee hakemaan urosta, pitäisi hakea uutta verta, mutta sellaista minkä tuntee tai mistä on tietoa saatavilla luotettavasti. Internetin tietolähteisiin ei ole aina luottamista, ei edes kaikkien maiden terveystuloksiin. Ja koirat tulee nähdä omin silmin. Kuvien perusteella ei tule milloinkaan jalostaa.

Hyvin helposti sokeutuu oman maan tasoon ja sen virheisiin, siksi pitäisi kiertää maailmaa ja katsoa jopa muitakin rotuja. Vain näin voi saada omaan rotuunsa lisää syvyyttä ja ymmärrystä. Ja huomaa, jalostuskoira tulee nähdä myös kotioloissa, ei vain kehässä. Näyttelyssä esim. häntä voi olla hienosti, mutta kotona, arkielämässä muiden laumanjäsenten kanssa, se nousta viipottaa rullalle selän päälle.

Ylipäätänsä koirien valmistelu näyttelyyn on muuttunut paljon ja monesti koira on "siistitty" piloille. Esimerkiksi bernille riittää kun sen pesee, selvittää takut, siistii korvat ja pyöristää tassut. Se, että saksimalla yritetään muuttaa koiraa, esim. nostaa alalinjaa, on virhe jonka omistaja tekee koiralleen ymmärtämättä mitä tekee. Älä siis saksi äläkä käytä aineita turkkiin. Muista, että berni on maatilojen työkoira. Uroksen pitkät rintakarvat ovat sen miehuuden merkki.

Näyttelyistä on tullut välineurheilua, 30 vuotta sitten kukaan ei ollut kuullutkaan koran föönistä, trimmauspöydästä tai näyttelyhäkistä. Handlerin ei ole tarpeen komeilla vaatteillaan, koira pärjää ihan yhtä hyvin, oli esittäjällä kravatti ja puku päällä tai t-paita ja farkut. Keliin ja koiraesittämiseen sopiva asu on se paras handlerin asu.

Kasvatuksessa pitäisi olla koko ajan tuntosarvet auki ja seurata rodun kehitystä ja pyrkiä kaikin keinoin välttämään ei-toivottujen ominaisuuksien leviämistä rotuun. Kasvatustyö ja koirien "laatu" on aina ollut jonkinlaista aaltoliikettä ja riippuu paljon siitä mitä koiria kulloinkin käytetään jalostukseen. Kasvattajien tulisi opiskella rotumääritelmää ja koirien anatomiaa ymmärtääkseen paremmin asioita joihin jalostuksella voisi ehkä vaikuttaa ja ymmärtääkseen mihin pitäisi pyrkiä.

Koirien rakenteesta esimerkiksi etuosaa ei osata katsoa. Toinen huolestuttava asia on korkeat hännät berninpaimenkoirilla. Kun häntä nousee, eikä siihen puututa vaan käytetään korkeahäntäisiä koiria, lantion asento muuttuu ja hetken päästä mittasuhteet muuttuvat. Tuomari osaa rotumääritelmän lähes ulkoa, multa silti kertaa sen joka kerta ennen arvostelua. Koska sinä olet lukenut rotusi rotumääritelmän ajatuksella läpi?

Koirien terveyden osalta on paljon saatu aikaiseksi, mutta uudet ongelmat vaanivat kulman takana, Ei meillä ole tällaisia sairauksia / ongelmia omissa linjoissamme, voimme siis huoletta käyttää sairautta / ongelmaa kantavaa urosta -asenne on kurja. Tällä tavoin tuodaan meillekin nekin sairaudet / ongelmat, jotka olemme onnistuneet vielä toistaiseksi välttämään. Tutki taustat, äläkä tee kompromisseja terveyden, äläkä myöskään luonteen suhteen. Ulkonäön suhteen niitä voi tehdä hallitusti, mutta terveyden ei.

 Mieti tarkkaan, mitä tekemäsi yhdistelmä tuo sinulle ja rodulle 5 vuoden päästä. Seuraava kasvattajasukupolvi ei enää tunne koiria, joita nyt käytetään jalostukseen, ovatko ne sellaisia, joilla ne voivat huoletta rotua jatkaa? Ja kaikki, siis aivan kaikki operoidut koirat tulee ottaa pois jalostuksesta. Välinpitämättömyys on kasvanut. Kasvattajat, kotimaiset ja ulkomaiset, jotka eivät voi poistaa operoituja koiria jalostuksesta, mikä on heidän motiivinsa? Jos näitä asioita ruvetaan pitämään normaaleina, olemme liemessä, josta ei ehkä enää koskaan nousta.

Lähde: Haastattelijana Natalia Rehbinder, haastateltavana Satu Ylä-Mononen, Berninpaimenkoira meillä ja muualla, Sennen 1/2014, s. 32-33

Antioksidantit ja silmän keltatäplän toimintakyky

Monet ravinnon sisältämät tärkeät antioksidantit edistävät silmän terveyttä. Luteiini ja kseaksantiini ovat karotenoideja, joita elimistö ei voi tuottaa itse, vaan ne on saatava ravinnosta. Näitä karotenoideja löytyy myös jonkin verran mustikoista, mutta niitä on lähinnä värikkäissä kasveissa, hedelmissä ja vihanneksissa, kuten kehäkukassa, parsakaalissa ja pinaatissa.

Luteiinia ja kseaksantiinia on korkeina pitoisuuksina keltatäplän eli verkkokalvon tarkan näön alueella, missä ne toimivat voimakkaina antioksidantteina ja vaikuttavat värien näkemiseemme ja hämäränäköömme. Tutkimus on osoittanut, että jo 6-14 mg luteiinia päivässä voi suojata verkkokalvoa haitalliselta UV-säteilyltä ja että korkea luteiinipitoisuus silmän verkkokalvon keltatäplässä vähentää keltatäplän ikärappeuman riskiä.

Kversetiini ja rutiini ovat bioflavonoideja, joita esiintyy luonnostaan mm. tattarissa ja niillä molemmilla on antioksidanttivaikutuksia. Kversetiinin arvioidaan helpottavan elimistön insuliinin tuotantoa ja näin estävän veren sokerin nousua. Tämä vähentää elimistöön kertyvän sokerin määrää ja laskee kaihin ja näön heikkenemisen riskiä. Rutiini puolestaan vahvistaa silmien hiusverisuonien seinämiä ja voi siten ehkäistä niiden katkeilua ja verenvuotoa ja keltatäplän toiminnan huononemista.

Muita normaalin näön ylläpitämiseksi tärkeitä ja välttämättömiä antioksidantteja ja vitamiineja ovat myös B2-vitamiini, C-vitamiini ja E-vitamiini sekä hivenaineet sinkki ja seleeni.





Lähde: Hörkkö Jarmo, Mustikka - yksi luonnon ihmeistä silmien terveydelle, Terveys Tieto, 2/2015, s. 21

Koiran pennun ottaminen nuoruuteen peilaten

He ovat nuoria, tulevaisuutta täynnä. He ovat kauniita, komeita, kielitaitoisia. Salilta tulossa tai salille menossa. Maailma ympärillä on suuri lupaus ja mahdollisuus. Kaikki on mahdollista. Ilta on seikkailu, koko elämä on. Elämä on löytöretki.

Koiranpentu rakastaa leikkiä, kahlata lumessa, juosta likaojassa ja ottaa vastaan rapsutuksia. Pennut ovat luonteeltaan avoimia ja reippaita. Uudet asiat otetaan rohkeasti vastaan. Pentu tuppaa innostuessaan tarraamaan kädestä kiinni, ja tästä tavasta opetellaan pääsemään eroon. Pennut ovat hämmästyttävän nopeita oppimaan ja oppivat helposti kasan erilaisia temppuja.

Elämän aamupäivä ei ole ensisijaisesti aurinkoa, suudelmia ja suunnitelmia. Se on myös huteraa hukassaoloa, epätietoisuutta, surua. Vanhempien avioeroja ja omia vereslihaisia ensirakkauden loppuja, riipivää kaipuuta, tulevaisuuspelkoja. Kaikki voi olla hallitsemattoman suurta, kysymyksiä myöten: kuka minä olen?

Millaista elämä on uuden koirarodun parissa? Voin rehellisesti myöntää, että ensin pelotti aivan kamalasti. Osaanko ruokkia ja liikuttaa pentua oikein? Mitä jos pilaan sen? Entä jos en osaakaan kouluttaa sitä?

Nuoruutta ei pidä tuhlata, sanotaan. Pitää elää, tehdä tyhmyydet, kolkutella rajoja, uskaltaa. Jokaisen sukupolven on vuorollaan kokeiltava, voisiko kaiken tehdä toisinkin. Liika sovinnaisuus ei ole tarpeen. Vuodet kyllä tuovat levollisuutta, josta nuorena yleensä ei älyä edes haaveilla. Nuoruus on monessa suhteessa upea keksintö - myös siinä, että se pitää elää vain kerran!

Koiranpentua ei voi pitää pumpulissa tai suojella sitä kaikelta, vaikka kuinka tahtoisi. Pennun tullessa on aika sysätä omat ajatukset sivuun ja luottaa itseensä. Ja jos jotain kysyttävää tulee, voi aina ottaa yhteyttä kasvattajaan.

On aika avata uusi ovi tulevaan uuden pennun kanssa. On aika ottaa oppia kokeneemmilta rodun harrastajilta ja luoda uusia ystävyyssuhteita sekä uusia muistoja tämän uuden rodun parissa. En tiedä mitä tulevaisuus tuo teidän kohdallenne tullessaan. Uskon kuitenkin sen olevan jotain hienoa ja kaunista, jotain erityislaatuista.


Jotain erityistä on myös tässä nettikaupassa!



Lähteet: Kotro Arno, Kuka olin, kuka olen, Apoteekki 04/2015, s. 28-29
Kaartinen Sini, Benno, kauan odotettu unelmani, Sennen 1/2014, s.54-56

Nenä

Nenän kautta hengitysilma kulkee sisään ja ulos. Nenä lämmittää, kosteuttaa ja seuloo sisään hengitettävää ilmaa. Myös haistaminen tapahtuu nenän kautta erityisen hajuepiteelin avulla, joka sijaitsee nenäkäytävän yläosassa.

Nenässä on kaksi nenäkäytävää ja näiden välissä on väliseinä. Nenäkäytävät ovat muhkuraisia kolmen kuorikon vuoksi, joiden avulla limakalvot pystyvät lämmittämään ja kosteuttamaan sisään tulevaa ilmaa. Limakalvot säätelevät prosessia supistumalla tai laajenemalla ja tuottamalla sopivan määrän limaa. Limakalvoilla on värekarvoja, jotka liikuttelevat limaa.

Limakalvojen tuottaman liman avulla nenä seuloo pois hengitysilmasta ei-toivotut ainesosat. Siitepölyaikaan seulottavaa on erityisen paljon, mikä näkyy runsaampana liman tuotantona. Tämän seurauksena joudumme nieleskelemään ja niistämään.

Yleisimmät nenän häiriöt ovat liiallinen vuoto, tukkoisuus, aivastelu ja kutina. Näitä voivat aiheuttaa lääkkeet, allergiat tai limakalvon liika rasitus. Talvella kuiva huoneilma aiheuttaa limakalvon kuivumista ja karstoittumista.

Kun nenä voi huonosti, emme voi hengittää kunnolla. Tästä seuraa esimerkiksi suun kuivumista, kuorsaamista ja sitä kautta väsymystä. Nenää kannattaa siis helliä pitämällä huolta sen limakalvoista ja ilman kosteudesta. Myös nenän hoito kosteuttavilla ja voitelevilla suihkeilla, allergisen nuhan hyvä hoito ja nenäkannuhuuhtelu edistävät nenän hyvinvointia.

Polyyppi on nenäsairaus, jossa limakalvolle kasvaa pullistumia. Nämä liittyvät usein allergiaan. Niiden syytä ei tarkkaan tiedetä. Polyyppeja hoidetaan kortisonilla tai tarvittaessa leikkauksella.


Nenäsuihkeiden aatelia ehkäpä!



Lähde: Sonninen Katja, Nenä, Apoteekki 04/2015, s. 25

Berninpaimenkoiran historiaa

Bernistä bernin tekee hyvin pitkälle sen oikeat mittasuhteet: berni ei ole pitkärunkoinen tai ilmava tai korkeajalkainen, vaan berni on nallekarhu. Bernin ilmeen pitää kaikkine yksityiskohtineen olla alati hymyilevä.

Ensimmäiset berninpaimenkoirat saapuivat Suomeen 1950 Sveitsistä. Uros Alex von Oberthal ja narttu Alma von Tüelenboden olivat myös Pohjoismaiden ensimmäiset berninpaimenkoirat. Kaksi vuotta myöhemmin syntyi Alexille ja Almalle pentue Lönneboda kenneliin, ja siitä eteenpäin berninpaimenkoirat alkoivat saada jalansijaa Suomessa, ja koirien määrä on kasvanut tasaisesti.

1960-luvulla berninpaimenkoirapentuja rekisteröitiin muutama kymmenen vuodessa. Vuonna 1974 päästiin yli 100 pennun. Kahdeksankymmentäluvulla berninpaimenkoira nosti rajusti suosiotaan ja ensin rekisteröintimäärä kipusi yli 200 pennun ja vuonna 1989 jo yli 300 pennun. Viimeiset kaksikymmentä vuotta berninpaimenkoirien rekisteröinnit ovat olleet neljänsadan kummallakin puolella. 2000-luvun puolivälissä parina vuotena rekisteröintimäärä oli yli 500. Berninpaimenkoiria on aina tuotu ulkomailta muutamia vuosittain, mutta viime vuosina berninpaimenkoiria on tuotu muutamia kymmeniä joka vuosi.

Rotuyhdistys kaikille neljälle sveitsiläisrodulle perustettiin 1965. Berninpaimenkoiraharrastajat ovat alusta asti olleet enemmistönä, mutta appenzellinpaimenkoirat ovat olleet edustettuna perustamisesta lähtien. Entlebuchinpaimenkoira- ja isosveitsinpaimenkoiraharrastajien määrä on noussut vasta viimeisen viiden vuoden aikana merkittävästi. Vuonna 1969 oli yhdistyksessä jäseniä noin sata. 1980-luvulla berninpaimenkoirien rekisteröintien kasvun myötä myös jäsenmäärä nousi ensin yli 500 jäsenen ja vuosikymmenen loppupuolella jo yli 1000 jäseneen. Viimeisinä vuosina on jäsenmäärä pysynyt noin 1400:ssa, näistä berninpaimenkoiraharrastajia on noin 1250.

Sveitsiläisten rotujen historia ulottuu satojen vuosien taakse, mutta muiden sveitsiläisten alkuperäisrotujen tapaan berninpaimenkoira oli häviämässä Sveitsissä sukupuuttoon 1800-luvun lopulla. Vaatimattomat maalaiskoirat olivat jäämässä ulkomailta tuotujen rotujen jalkoihin. Muutama harrastaja innostui kuitenkin kotimaisista roduista ja alkoi kerätä rotujen edustajia. Berninpaimenkoiran osalta kuuluisin lienee Franz Schertenleib, joka alkoi kerätä berninpaimenkoiran kantakoiria vuodesta 1892 lähtien ostamalla yhtenäisen tyypin omaavia koiria Dürrbachista ja lähiseuduilta. Tärkeänä sveitsinpaimenkoirien historiassa pidetään myös tohtori Albert Heimia, jonka kirjoitukset ja arviot roduista ovat muodostaneet perustan kaikkien neljän rodun rotumääritelmille.

1904 ensimmäiset berninpaimenkoirat rekisteröitiin Sveitsin rotukirjaan koiranäyttelyssä Bernissä, tuolloin nimellä dürrbächhunde koirien kotialueen mukaan. Rotu haluttiin alussa pitää erillään Appenzeller ja Entlebuchler Sennenhunde nimistä, koska rodun käyttötarkoitus ja tyyppi olivat jo alun perin erilaiset kuin pienemmillä lyhytkarvaisilla roduilla. Vuonna 1907 rodun harrastajat perustivat Dürrbach Clubin, jonka nimi 1912 muutettiin rodun uuden nimen mukaan Club für Berner Sennenhunde:ksi. (Kaikilla neljällä sveitsiläisellä rodulla on oma rotuyhdistys Sveitsissä.

Molemmat maailmansodat vaikuttivat berninpaimenkoirien kasvatustyöhön. Sotien välillä kasvatustyö elpyi ja joitain yksilöitä löysi tiensä Saksaan, josta tulikin rodulle kuin toinen kotimaa. Yksittäisiä vientejä oli Euroopan lisäksi myös esim. USA:han ja Englantiin. Toisen maailmansodan jälkeen kasvatustyö laajeni rajusti ja 1950-luvulla Sveitsin rotuyhdistys koki tarpeelliseksi alkaa testata jalostukseen käytettäviä koiria, koska oli paljon arkoja, epätyypillisiä ja purentavikaisia koiria. Rotumääritelmä myös uusittiin tuolloin. 1960-luvulla jalostustarkastukseen lisättiin vielä luonnetesti. Nykyään jalostustarkastus luonnetesteineen on pakollinen rekisteröitävän pentueen vanhemmille muiden vaatimusten lisäksi, esim. lonkka- ja kyynärniveltulokset. Sveitsissä berninpaimenkoirien jalostussäännöt ovat maailman tiukimmat.

Toisen maailmansodan jälkeen alkoi berninpaimenkoira rotuna uudestaan kiinnostaa Sveitsin ulkopuolella ja berninpaimenkoiria alettiin viedä runsaasti naapurimaiden lisäksi muualle maailmalle. Englantiin oli tuotu vuonna 1936 ensimmäiset berninpaimenkoirat, mutta kanta hävisi sodan aikana ja vasta 1969 alkoi rodun uudelleen tuleminen ja rotu on nykyisin hyvin suosittu Englannin lisäksi Irlannissa. Englannin ja Pohjoismaiden kantoihin on aikanaan ollut karanteenipakolla suuri vaikutus. Pohjoismaihin berninpaimenkoira levisi 1950-luvulta alkaen ja on hyvin suosittu Ruotsissa. Suomessa, Norjassa ja Tanskassa ovat rekisteröintimäärät hieman alhaisemmat.

Berninpaimenkoira on tänä päivänä levinnyt hyvin laajalle eri puolille Eurooppaa. Alkuperämaa Sveitsin lisäksi tietysti Saksaan, mutta myös Itävalta, Belgia, Unkari, Tsekki, Slovakia, Ranska, Hollanti, Puola, Slovenia ovat edustettuna. Euroopan ulkopuolella USA (rekisteröintejä noin 3000 vuodessa) ja Kanada (rekisteröintejä noin 1200 vuodessa) ovat jo tuttuja tukikohtia berninpaimenkoirille, mutta ne ovat myös suosittuja Argentiinassa, Japanissa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Euroopan maista Italiassa (rekisteröintejä yli 1000 vuodessa) berninpaimenkoirasta on tullut hyvin suosittu aivan viime vuosina. Baltian maat ovat myös uusina mukana ja berninpaimenkoiria kasvatetaan kaikissa kolmessa. Venäjästä on tullut yksi suurimmista berninpaimenkoira maista. Innokkaita berninpaimenkoiraharrastajia löytyy myös Espanjasta ja Portugalista, tosin vähäisemmillä edustajilla. Kotimaa Sveitsi on jäänyt pieneksi saarekkeeksi berninpaimenkoirien levinneisyyskartalla, mutta sillä on toki edelleen suuri merkitys rodun kotimaana.

Joko olet nähnyt näitä tarjouksia?



Lähde: Jaanu Ilona, Berninpaimenkoira vuosien saatossa, Sennen 1/2014

Aloe Vera Barbadensis

Aloe Vera on kasvi, joka Suomessa tunnetaan nimellä lääkeaaloe. Aloe Veraa on kutsuttu ihmekasviksi, luonnonparantajaksi, taivaansauvaksi ja taivaalliseksi lääkäriksi. Lääkeaaloe on tunnettu lääkekasvina jo ainakin 4000 vuotta. Aloe Veran uskotaan olevan peräisin Pohjois-Afrikasta.

Aloe Veran kuuluisat ihmeitä tekevät ominaisuudet johtuvat mitä ilmeisimmin sen noin kahdestasadasta eri vaikuttavasta aineesta, vitamiineista, mineraaleista, aminohapoista ja entsyymeistä. Kaikkein tärkeimpänä aaloen vaikuttavista aineista pidetään polysakkarideja. Kokonaisuutena nämä kaikki tuottavat täydellisen synergian ansiosta lukemattomia terveysvaikutuksia, joita on käytännössä mahdotonta jäljitellä synteettisillä lääkkeillä.

Lääkeaaloella on hyödyllinen vaikutus verisuonijärjestelmään. Kiinassa suositeltiin jo 1700 luvulla eaa Aloe Veraa sekä korkean että matalan verenpaineen säätelemiseksi. Aaloeta on käytetty myös lievittämään rasitusrintakipua eli angina pectorista.

Aloe Verasta voi olla apua säätelemään kolesterolia eli alentamaan veren haitallisia LDL-kolesteroli- ja triglyseridi -tasoja ja lisäämään hyvän HDL-kolesterolin määrää.

Aloe Veralla on voimakas elimistöä puhdistava ominaisuus, joka stimuloi maksa- ja haimasoluja. Aaloen sisältämä bio-orgaaninen kromi edistää insuliinin tuotantoa, toimii suolistossa antibakteerisesti, tukee maksan toimintaa ja tehostaa ruoansulatusta. Aloe Vera sisältää myös bio-orgaanista koliinia, joka on B-vitamiinien kaltainen pseudovitamiini.

Aloe Vera voi auttaa hillitsemään allergiaperäisiä astmaoireita. Lääkeaaloe sisältää nimittäin aloemysiiniä ja metioniinia, jotka toimivat keuhkotiehyeitä laajentavasti ja helpottavat hapen ja hiilidioksidin vaihtumista. Tämän hengitysteitä laajentavan ominaisuuden lisäksi Aloe Veralla on immuunitekijöitä muodostava ja tulehduksia estävä vaikutus. Aloe Veralla ei kuitenkaan ole samaa välitöntä vaikutusta kuin antihistamiineilla eikä se siten sovi ensihoidoksi astmakohtauksiin.

Artroosia ja artriittia voidaan hoitaa Aloe Vera hauteella. Sen tulehduksia vähentävät ja kipua lievittävät ominaisuudet ovat erittäin hyödyllisiä nivelvaivojen omaehtoisessa tukihoidossa, varsinkin jos hauteita käytetään yhdessä sisäisesti nautittavan Aloe Vera täysmehun kanssa. Tämä johtuu siitä että täysaaloemehu sisältää enemmän kuin 90 erilaista entsyymiä, joista monet ovat tärkeitä ravintoaineiden imeytymisen kannalta. Näin voidaan välttää sulamattomista ruoka-aineista muodostuvien haitallisten aineiden kertyminen elimistöön. Tällaiset kuona-ainekertymät ovat usein vastuussa kehon antigeenisistä reaktioista, jotka aiheuttavat niveltulehduksia. Myös Alo Veran sisältämä asetyylihappo saattaa antaa helpotusta nivel- ja pehmytkudoskipuun.

Aloe Vera on erinomainen myös ihon hoitamiseen ja suuhygieniaan.


Joko teillä muuten pestään hampaat näillä ihan oikeilla hammasharjoilla?



Lähde: Aboa Medica, Aloe Vitae Aqua Vitae erikoisnumero 14

Sarekin kansallispuiston tunnelmaa

Vaeltajalle loppukesä on hienoa aikaa. Kelit ovat usein parhaasta päästä, jokien vedet alimmillaan eikä verta imevien hyönteisten räkkä kiusaa kovin paljon tunturiylängön tuulissa. Ainoa huono puoli on lintumaailman hiljaisuus. Tunturimaan lyhyessä kesässä kaikki tapahtuu nopeasti. Kahlaajat saapuvat toukokuun jälkipuoliskolla, heinäkuun lopulla ne ovat jo menneet. Vain jokunen kapustarinta viheltää ja punajalkaviklo päivystää rantasuon kivellä. Muutama lapinsirkku, pulmunen ja kivitasku ovat vielä paikalla, samoin sinirinta ja tietenkin terävästi ääntävät niittykirviset, joita kimmahtaa lentoon tämän tästä.

Kun sopuleita tai muita myyriä ei ole, piekanat ja tunturikihut loistavat poissaolollaan. Tunturipöllöstä, tundran valkoisesta vaeltajasta, ei kannata kaikkina vuosina haaveillakaan, mutta naalin pesä osuu varmemmin reitin varteen. Sitä on kaivettu ja kunnostettu, asukkaita tai tuoreita tassunjälkiä ei kuitenkaan näy. On hienoa tietää, että jossain tuolla kulkee naali. Se yrittää sinnitellä hengissä ja odottaa tilaisuuttaan, joka koittaa seuraavan sopulihuipun tullessa. Toivon mukaan pesällä telmii silloin monilukuinen pentukatras.

Joitain suurempia siivekkäitä on liikkeellä. Taivaalla näkyy muutaman kerran merikotkan hahmo ja kerran kaukaisuudessa liitää maakotka. Korpit partioivat rinteitä etsien porojen raatoja syödäkseen. Ne ilmoittavat tulonsa karheilla äänillään, ilmestyvät näkyviin pieninä pisteinä ja katoavat taas toisella puolella äärettömään maisemaan. Mistä lienevät tulossa ja minne menossa? Kaakkureiden huutoja kuuluu öisin, alkulinnut pitävät kokouksiaan parilla suuremmalla järvellä.

Kymmenen vuorokauden vaellus jättää tunteen jostain ainutkertaisesta. Valtavalla erämaa-alueella, joka koostuu Sarekin, Stora Sjöfalletin ja Padjelantan kansallispuistoista riittää käveltävää. Vaeltajia on liikkeellä muitakin, mutta tilaa on kaikille. Kaikkien noudattamiin tapoihin kuuluu, ettei leiripaikkaa katsella toisten vaeltajien läheltä.

 

 

Tunturimassiivien välissä aukeaa hienoja laaksoja, joissa on tilaa kulkea. Avaruuden tuntu ja mittasuhteet ovat valtavat.

 

 

 

Elokuussa suurtuntureiden lintumaailma on jo hiljainen. Nuorten lapinsirkkujen on valmistauduttava pitkään muuttomatkaan.

 

 

 

Kotoperäistä pahta-ailakkia kasvaa siellä täällä Sarekin kalkkimaiden niityillä ja pahdoilla.

 

 

 

Sarekin kansallispuistossa on kuusi Ruotsin 13:sta yli 2000 metrin tunturista. Vaativa Sarek on erämaata, jossa ei ole polkuja eikä tupia. Omillaan on pärjättävä.

 

 

Sarekin kansallispuisto sijaitsee Jokkmokkin kunnan alueella Norrbottenin läänissä. Pinta-ala on lähes 2000 neliökilometriä.

 

 

Kansallispuisto on perustettu vuonna 1909.

 

 

Sarek on kauttaaltaan jylhäpiirteistä tunturiylänköä korkeine huippuineen ja lukuisine jäätiköineen.

 

 

Laaksot ovat enimmäkseen helppokulkuista tunturikangasta, mutta alueen halkaisee Rapajoki, joka levenee Rapalaaksossa laajaksi suistoksi.

 

 

Sarek on erinomainen kohde kokeneelle vaeltajalle, mutta sitä ei suositella aloittelijoille. Autiotuvat ja merkityt reitit puuttuvat lukuun ottamatta Kungsledeniä, joka sivuaa puiston kaakkoisnurkkaa.

 

 

Sarek on haluttu pitää mahdollisimman erämaisena. Se muodostaa naapuripuistojen Stora Sjöfalletin ja Padjelantan kanssa Euroopan suurimman koskemattoman erämaa-alueen.

 

 

 

 

Päivä on huikea. Taivas on korkealla ja sen sinessä purjehtii pieniä pilvenriekaleita. Tuuli on heikko, mutta ylhäällä se puree kylmästi. Istun selkä tukevasti kiveä vasten. Kummallakin sivullani on hiukan tasaista, sitten rinteet putoavat miltei pystysuorina satoja metrejä alempana oleville jäätiköille.

 

Täältä ylhäältä, Pohjolan katolta, aukeaa henkeäsalpaava maisema, kolme tunturimassiivia taivaita kohti kurkottavine huippuineen. Lähimpänä Ähpar, sen vieressä Rapalaaksoa reunustava Skårki ja kaukaisuudessa Pårte. Loputtomiin teräväpiirteistä vuoristoa, kiveä, lunta ja jäätä, laaksojen järviä, jokia ja deltoja. Erämaata, johon ihminen hukkuu pikkuruiseksi pisteeksi.

 

 

Luontaistuotekauppakin voi olla kokemus, joko olet vieraillut täällä?

 

 

Lähde: Willamo Heikki, Sarekin jylhissä maisemissa, Suomen luonto 6/2013, s. 56-63