Ketunpoika makasi avokalliolla. Se näkyi notkelmassa kasvavien kuusten takana; iltataivaalta heijastuva valo maalasi sille pehmeää ääriviivaa. Se oli kaunis kuin mikä siinä kerällä maatessaan. Lopulta kettu nousi ja kipitti kallion taakse. Siellä oli pesä, kivikon onkaloissa.
Pesäluolan ympärillä levittäytyvä metsä oli kuin sadusta: kallioselänteitä vanhoine mäntyineen ja rämejuotteineen, kuusten alla hämyisää peikkometsää. Luolia ja suurten siirtolohkareiden alusia kettujen piileskellä, kapeita solia ja kalliokäytäviä poikasten temmeltää sekä pehmeää sammalta, jolle uuvahtaa leikin lomassa.
Kesäkuu oli aluillaan. Hyvällä onnella pennut pysyisivät pesän tuntumassa vielä muutamia viikkoa. Kettupesueen kesä päättyisi vasta elokuun kauniisiin iltoihin. Pentuja oli neljä. Pennut touhusivat omiaan ja illan hämärtyessä ne häipyivät retkilleen.
Viikon kuluttua yksi pennuista katosi. Sitä ei näkynyt muutamaan iltaan, sitten se löytyi kuolleena kallion takaa. Pentu makasi harmaalla jäkäläpatjalla kuin nukkuva, vailla ulkoisia merkkejä kuolinsyystä. Yksi mahdollinen syy saattoivat olla suuret loismadot, joita oli näkynyt ulostekikkaroiden vieressä. Myös yksi pennuista oli yskinyt aika tavalla.
Pari iltaa myöhemmin joku oli jo käynyt syömässä kuolleen ketunpojan. Elävät, kasvavat pennut peuhasivat kesän yltäkylläisyydessä, seikkailivat kotimetsässään, kiipeilivät kallioilla ja lepäilivät suurten paasien päällä. Pennut väijyivät toisiaan polkujensa varsilla, pinkoivat peräkanaa takaa-ajoleikeissään ja olivat välillä piilosilla.
Pennuista tuli pian yksilöitä. Niissä alkoi nähdä selkeitä tunnusmerkkejä. Yksi oli mustajalkainen, toinen hyvin vaalea. Myös luonteenpiirteet näkyivät. Joku aina väisti ja vetäytyi, toinen kävi rohkeasti haasteisiin. Sisarusparven pomosta ei siitäkään ollut epäilystä. Kysymyksessä ei enää ollut kettupentue, vaan kolme nuorta eläintä, jotka kasvoivat kukin omalla, luonteenomaisella tavallaan.
Pennuilla oli rajuja leikkejä: ärinää, murinaa ja kimakoita vingahduksia, teräviä hampaita. Leikin tiimellyksessä ketunpennut päätyivät jos jonkinlaisiin asentoihin. Useimmiten ei kuitenkaan löytynyt edes irronnutta karvatupsua, vaikka pentujen leikit näyttivät ja kuulostivat varsin rajuilta. Pennut osasivat varoa vahingoittamasta toisiaan.
Heinäkuun puolivälissä laajahkoon kalliojuottiin kypsyi mehevä mustikkasato. Marjat maistuivat myös ketuille ja monta kertaa läheltä kuului rapinaa. Ketunpentu noppi taitavasti mustikan kerrallaan varoen lehtiä. Mustikat näyttivät olevan haluttua välipalaa ja ketut keskittyivät niiden syömiseen. Joskus ne intoutuivat kuitenkin tavoittelemaan kallioiden ruohotupsuissa piileskeleviä heinäsirkkoja, ja ainakin kerran komea loikka tuotti tulosta. Sirkka litistyi tassujen alle ja pentu rouskutti sen tyytyväisenä suuhunsa. Taidot ja koordinaatio kehittyivät vauhdilla: seuraavaksi käpäliin jäisi ehkä pullea myyrä.
Kesän taittuessa ja omatoimisuuden lisääntyessä ketut eivät enää pitäneet majaansa pesämetsässä. Ne tulivat illansuussa jostain kauempaa. Samalla käynnit muuttuivat epäsäännöllisemmiksi. Joskus paikalle saapui vain yksi pentu, toisinaan kaksi, mutta ne tulivat myöhään ja viipyivät lyhyen aikaa. Pennut etsivät herkkupaloja, saattoivat leikkiä ja lepäillä hetken, mutta katosivat sitten hämärtyvään iltaan. Samalla ne menettivät vähän kerrassa täydellistä pelottomuuttaan. Elokuun alussa ilmassa oli lopun alkua.
Viimeinen kohtaaminen sattui elokuun ensimmäiselle viikolle. Kaksi pentua tuli hämärissä pesämetsään. Ne saivat syödäkseen, minkä jälkeen ne kipusivat kallion laelle. Toinen niistä pani makuulle, toinen kuljeskeli ympäriinsä pysähtyen lopulta korkeimmalle huipulle. Se seisoi siinä hetken, kuunteli tarkkaavaisena jotain. Se kuvastui kauniina siluettina vasten iltataivaan pilvenriekaleita. Sitten se katosi kallion taakse ja sai toisen peräänsä. Kettupesueen kesä oli ohi.
Ketunpoikasia et täältä löydä, mutta kaikkea muuta kyllä, käy peremmälle.
Lähde: Willamo Heikki, Kettukesä, Suomen luonto 6/2012, s. 18-26
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti