Vaeltajalle loppukesä on hienoa aikaa. Kelit ovat usein parhaasta päästä, jokien vedet alimmillaan eikä verta imevien hyönteisten räkkä kiusaa kovin paljon tunturiylängön tuulissa. Ainoa huono puoli on lintumaailman hiljaisuus. Tunturimaan lyhyessä kesässä kaikki tapahtuu nopeasti. Kahlaajat saapuvat toukokuun jälkipuoliskolla, heinäkuun lopulla ne ovat jo menneet. Vain jokunen kapustarinta viheltää ja punajalkaviklo päivystää rantasuon kivellä. Muutama lapinsirkku, pulmunen ja kivitasku ovat vielä paikalla, samoin sinirinta ja tietenkin terävästi ääntävät niittykirviset, joita kimmahtaa lentoon tämän tästä.
Kun sopuleita tai muita myyriä ei ole, piekanat ja tunturikihut loistavat poissaolollaan. Tunturipöllöstä, tundran valkoisesta vaeltajasta, ei kannata kaikkina vuosina haaveillakaan, mutta naalin pesä osuu varmemmin reitin varteen. Sitä on kaivettu ja kunnostettu, asukkaita tai tuoreita tassunjälkiä ei kuitenkaan näy. On hienoa tietää, että jossain tuolla kulkee naali. Se yrittää sinnitellä hengissä ja odottaa tilaisuuttaan, joka koittaa seuraavan sopulihuipun tullessa. Toivon mukaan pesällä telmii silloin monilukuinen pentukatras.
Joitain suurempia siivekkäitä on liikkeellä. Taivaalla näkyy muutaman kerran merikotkan hahmo ja kerran kaukaisuudessa liitää maakotka. Korpit partioivat rinteitä etsien porojen raatoja syödäkseen. Ne ilmoittavat tulonsa karheilla äänillään, ilmestyvät näkyviin pieninä pisteinä ja katoavat taas toisella puolella äärettömään maisemaan. Mistä lienevät tulossa ja minne menossa? Kaakkureiden huutoja kuuluu öisin, alkulinnut pitävät kokouksiaan parilla suuremmalla järvellä.
Kymmenen vuorokauden vaellus jättää tunteen jostain ainutkertaisesta. Valtavalla erämaa-alueella, joka koostuu Sarekin, Stora Sjöfalletin ja Padjelantan kansallispuistoista riittää käveltävää. Vaeltajia on liikkeellä muitakin, mutta tilaa on kaikille. Kaikkien noudattamiin tapoihin kuuluu, ettei leiripaikkaa katsella toisten vaeltajien läheltä.
Tunturimassiivien välissä aukeaa hienoja laaksoja, joissa on tilaa kulkea. Avaruuden tuntu ja mittasuhteet ovat valtavat.
Elokuussa suurtuntureiden lintumaailma on jo hiljainen. Nuorten lapinsirkkujen on valmistauduttava pitkään muuttomatkaan.
Kotoperäistä pahta-ailakkia kasvaa siellä täällä Sarekin kalkkimaiden niityillä ja pahdoilla.
Sarekin kansallispuistossa on kuusi Ruotsin 13:sta yli 2000 metrin tunturista. Vaativa Sarek on erämaata, jossa ei ole polkuja eikä tupia. Omillaan on pärjättävä.
Sarekin kansallispuisto sijaitsee Jokkmokkin kunnan alueella Norrbottenin läänissä. Pinta-ala on lähes 2000 neliökilometriä.
Kansallispuisto on perustettu vuonna 1909.
Sarek on kauttaaltaan jylhäpiirteistä tunturiylänköä korkeine huippuineen ja lukuisine jäätiköineen.
Laaksot ovat enimmäkseen helppokulkuista tunturikangasta, mutta alueen halkaisee Rapajoki, joka levenee Rapalaaksossa laajaksi suistoksi.
Sarek on erinomainen kohde kokeneelle vaeltajalle, mutta sitä ei suositella aloittelijoille. Autiotuvat ja merkityt reitit puuttuvat lukuun ottamatta Kungsledeniä, joka sivuaa puiston kaakkoisnurkkaa.
Sarek on haluttu pitää mahdollisimman erämaisena. Se muodostaa naapuripuistojen Stora Sjöfalletin ja Padjelantan kanssa Euroopan suurimman koskemattoman erämaa-alueen.
Päivä on huikea. Taivas on korkealla ja sen sinessä purjehtii pieniä pilvenriekaleita. Tuuli on heikko, mutta ylhäällä se puree kylmästi. Istun selkä tukevasti kiveä vasten. Kummallakin sivullani on hiukan tasaista, sitten rinteet putoavat miltei pystysuorina satoja metrejä alempana oleville jäätiköille.
Täältä ylhäältä, Pohjolan katolta, aukeaa henkeäsalpaava maisema, kolme tunturimassiivia taivaita kohti kurkottavine huippuineen. Lähimpänä Ähpar, sen vieressä Rapalaaksoa reunustava Skårki ja kaukaisuudessa Pårte. Loputtomiin teräväpiirteistä vuoristoa, kiveä, lunta ja jäätä, laaksojen järviä, jokia ja deltoja. Erämaata, johon ihminen hukkuu pikkuruiseksi pisteeksi.
Lähde: Willamo Heikki, Sarekin jylhissä maisemissa, Suomen luonto 6/2013, s. 56-63
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti