Bernikasvattajan Merja Granlund (Kennel Fridkullas) elämää

Kasvattajan kiireisin arki on kennelissä taas ohi. Pontevat bernilapset ovat lähteneet maailmalle aloittaakseen toivottavasti onnellisen elämän omissa perheissään. On aika pestä seinät, viedä kaikki 12 jätesäkkiä pissapapereita kaatopaikalle, samoin sinne joutavat pentuhuoneen matot, parit kengät sekä muutama loppuun kulutettu lelu. Uskomattoman sotkun saavat aikaan kahdeksan elämäniloista taaperoa. Pihalla on hortensia ja parit muut puskat leikelty terävillä hampailla maan tasalle. Kuoppia on kaivettu hirmuinen määrä. Osa pihasta muistuttaa taistelutannerta. Siltikin ikävä on hirmuinen, vaikka onneksi omat, aikuiset koirat lohduttavat. He ovat emoa myöten pelkästään tyytyväisiä, että vihdoinkin on rauha maassa, terävät hampaat purevat uuden perheen varpaita, eivätkä heidän korviaan ja kaulanahkojaan.

Nyt alkaa jännittävä odotus, mitä tästä pentueesta tulee. Vastaako se odotuksia. Meneekö kaikki hyvin, ovatko terveitä. Soitellaan puolin ja toisin. Katsomassa pitää käydä ja neuvoja antaa. Itse asiassa suuri osa ajasta menee puhelimessa. Kaikki soitot ovat tervetulleita, myös yhteydenotot vuosien takaa: "Hei, en tiedä muistatko, mutta me ollaan Ransun, Viljamin, Tytin etc. perhe." Totta kai muistan. Kasvattaja muistaa kaikki kasvattinsa ja heidän perheensä. On suuri luottamuksen osoitus, että vanhan koiran kuoltua uusi halutaan hankkia nimenomaan samasta paikasta kuin edellinen. Ja jollei pentua ole heti saatavissa, ollaan valmiita odottamaan. Jos joku ei malta odottaa, yritän auttaa sopivan pennun löytämisessä muualta.

Vaikka ensimmäinen Fridkullas-pentue näki päivänvalon jo vuonna 1987, on uusi pentue aina yhtä jännittävä. Pentuetta suunniteltaessa tilastonumerot ja sukutaulut tutkitaan tarkasti. Vaikka kuinka tarkoin yrittäisi miettiä, voi aina sattua yllätyksiä. Toisinaan surullisia, toisinaan iloisia. Tämän tietää jokainen kasvattaja. Välillä koetaan sellaisia aallonpohjia, että jatkaminen tuntuu mahdottomalta. Aika kuitenkin kuluu ja eteen päin on mentävä.

Kasvattajalle kaikki pennut ovat yhtä tärkeitä. Värivirheellinen kippurahäntä siinä kuin näyttelykehien tähtikin. Ainoa suuri toive on, että koirat pysyvät terveinä ja tuottavat iloa uusille perheilleen.

Tietysti on kasvattajatyölle eduksi, jos edes joskus niitä hienoja koiria tuodaan näyttelyyn. Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan näyttelyistä perusta. Tärkeämpää koiran kannalta on kuitenkin yhteinen aika perheen kanssa ja yhdessä harrastaminen oman emännän tai isännän kanssa.

Merja Granlundin mielestä jalostusnartun pitää olla suuri, tilavarunkoinen ja mieluummin pitkä- kuin lyhytrunkoinen. Ei kuitenkaan mikään raitiovaunu, vaan mittasuhteiden on oltava oikeat. Jalostusnartun ei tarvitse olla näyttelytähti, mutta ei siitä toki haittaakaan ole. Kasvatustyössä jotain on yritettävä ja välillä onnistuu, välillä ei. Kaikista pentueista ei millään voi jättää koiraa kotiin, vaikka haluaisikin.

Koirankasvatus harrastukseen on sitouduttava sataprosenttisesti. Merja Granlund neuvoo "vanhana kasvattajana" uusia innokkaita koiranomistajia, jotka harkitsevat pentujen teettämistä omalle nartulleen: harkitkaa ja harkitkaa vielä toisenkin kerran miten paljon olette valmiita panemaan itseänne likoon. Pentujen hoito on kokopäivätyötä ja taloudellinen tulos on useimmiten pitkälti miinusmerkkinen. Kasvattaja on myös vastuussa pennuista koko niiden elinajan ja hän on velvollinen auttamaan ja tukemaan pentujen omistajia kaikissa ongelmissa. Lisäksi jalostusnartun laatu on erittäin tärkeä asia. Kaikista koirista ei ole siitoskoiriksi, eikä niin pidäkään olla. Pelkkä lukumäärän lisääminen ei palvele rotua mitenkään. Kasvatustyön pohjana pitäisi aina olla pyrkimys parempaan. Tämä ei tietenkään onnistu kuin harvoin, mutta sen  pitäisi olla se kuningasajatus.

Merja Granlund on halunnut kasvattaa bernejä, joilla on oikeat mittasuhteet, jotka seisovat vakaasti jalat nurkissaan ja ryhdikkäästi. Bernejä, jotka liikkuvat hyvällä potkulla, yhdensuuntaisesti ja pitävät ylälinjansa liikkeessä. Ja jotka näyttävät berninpaimenkoirilta. Hän onkin näissä tavoitteissa hyvin onnistunut ja ylpeä siitä.

Yksi tärkeä osa berniä on sen naurava ilme. Niitä ei nykyisin paljon ole. Rotumääritelmässä sanotaan, että bernillä tulee olla kiinteät huulet. Tämä on nyt kyllä muuttumassa, sillä useimmilla on enemmän tai vähemmän löysät huulet. Kun siihen lisätään vielä löysät silmäluomet ja laatikkomainen pää, ollaan kaukana ideaalisesta berninpäästä. Tähän seikkaan toivoisi kasvattajien kiinnittävän huomiota jalostusvalintoja tehdessään, sillä löysät ja roikkuvat huulet on helppo saada linjoihinsa, mutta todella vaikea saada pois. Toinen asia mikä periytyy vahvasti on huono etuosa.

Tänä päivänä etuosaongelmaa on vähemmän ja nykyään näkee paljon todella hyvin liikkuvia bernejä. Korkeita häntiäkään ei ehkä ole niin paljon kuin ennen, tai sitten on silmä niihin tottunut. Nykyään näkee myös paljon pitkärunkoisia koiria, joiden mittasuhteet eivät ole oikeat. Liian pitkä runko usein pilaa myös selkälinjan.

Ei ole tarkoitus, että berni on valmis yksivuotiaana. Joskus hävettää näyttää hoikkia ja luikeroita junnukoiria ihmisille, mutta hiljaa hyvä tulee. Merja Granlund uskoo myös, että hitaammin kehittyvät pennut ovat niitä pitkäikäisempiä.

Nuorempana Merja Granlund ehti ja jaksoi paljon enemmän. Hän oli yhdistyksen johtokunnassa useita vuosia, kerran puheenjohtajanakin. Lounais-Suomen Berneissä samoin. Niiltä ajoilta hänelle on jäänyt monta hyvää ystävää ja paljon ihania muistoja.Toki hän joskus vieläkin käy LSB:n koulutuksissa. Siellä on aina paljon mahtavia ihmisiä ja koiria. Merjan tuli myös kierrettyä näyttelyitä paljon, kotimaassa ja muualla. Nykyään hän käy muutamassa näyttelyssä vuodessa. Kaikkein eniten Merja nauttii, kun samoilee koiriensa kanssa metsässä. Se on parasta myös koirien mielestä.


Joko sinä käytät tätä huippu D-vitamiinivalmistetta?



Lähde: Granlund Merja, 30 vuotta bernielämää, Sennen 1/2014, s. 34-37