Raha ratkaisee eläinten olosuhteet ammattikäytössä

Tutkimustiedon karttuminen on vähitellen tarkentanut kuvaamme eläinten kokemusmaailmasta. Nykyään osataan entistä paremmin mitata, milloin eläimet kärsivät esimerkiksi maataloudessa tai laboratorioissa. Tietoa karttuu myös siitä, millaisilla elinympäristöjen, käsittelytapojen ja muiden käytäntöjen muutoksilla tilannetta voisi tehokkaimmin lievittää. Pelkkä tiedon lisääntyminen ei kuitenkaan automaattisesti johda toimintatapojen muuttumiseen. Usein ydinkysymykseksi jää raha.

Hyvä esimerkki on maatalous. Monet kuluttajat valitsevat kaupassa halvimman tuotteen. Siksi maataloustuottajat pyrkivät painamaan tuotantokustannuksensa mahdollisimman alas. Tuotantokustannuksissa tärkeimpiin tekijöihin sisältyvät rakennukset, joissa eläimiä pidetään, ja työvoima. Kustannuksia saa siis minimoitua pitämällä rakennuksissa niin suuren määrän tuottavia eläimiä kuin laki sallii: esimerkiksi broilereita pidetään parikymmentä lintua kullakin lattianeliömetrillä. Työvoimakustannuksissa säästetään pitämällä karsinoissa ja häkeissä vain vähän irtainta ainesta, kuten olkea tai muuta kuiviketta, jonka siivoamiseen menisi aikaa. Toinen yleinen tapa säästää työvoimakustannuksissa on minimoida eläinten tarkkailuun käytettävä aika.

Valitettavasti nämä ovat sikäli huono yhdistelmä, että ilman mitään pureskeltavaa tai nokittavaa kasvaneet siat, kanat ja kalkkunat alkavat helposti suunnata pureskelun ja nokkimisen tarpeensa lajikumppaneihin, kun muutakaan ei ulottuvilla ole - ja tarkkailun minimoimisesta seuraa, että tilanne pääsee välillä kehittymään pitkäkestoista kipua aiheuttaviin vammoihin asti. Tällaisen epänormaalin käyttäytymisen kehittymiseen vaikuttavat muutkin tekijät: laki muun muassa sallii rakennusten sisäilmassa varsin korkeat ammoniakki- ja hiilidioksidipitoisuudet. Se lisää eläinten stressiä, mikä pahentaa toisten eläinten puremista tai nokkimista. Siitä, millaiset pito-olosuhteet saisivat eläimet käyttäytymään normaalimmin, on paljon tutkimus- ja kokemusperäistä tietoa. Monet maataloustuottajatkin ovat siitä hyvin selvillä. Kynnyskysymyksenä on raha: paremmat olot maksavat enemmän. Se edellyttäisi, että nykyistä useammat kuluttajat olisivat valmiita maksamaan lihasta, maidosta ja munista nykyistä enemmän.

Maatalouden eläinten oloihin on siis odotettavissa merkittäviä parannuksia vasta, jos yhteiskunnassa panostetaan nykyistä enemmän siihen, että eläinystävällisemmin tuotettujen tuotteiden tarjontaa lisätään ja että kuluttajien ulottuvilla on nykyistä enemmän puolueetonta tietoa eläinten oloista. Esimerkkejä tähän suuntaan menevästä kehityksestä on muutamissa länsimaissa. Muun muassa Ruotsissa ja Sveitsissä lain edellyttämä minimitaso eläinten elintilan koolle ja laadulle on jonkin verran korkeampi kuin useimmissa muissa maissa. Norjassa kuluttajaviranomaiset ovat puuttuneet joihinkin mainoksiin, joissa on kuvia vihreillä niityillä oleskelevista eläimistä, kun tuotteiden raaka-aineena olleet eläimet ovat todellisuudessa kasvaneet hämärissä sisätiloissa. Myös eräiden muiden maiden samoin kuin EU:n lainsäädännössä on tapahtunut parannuksia.

Laboratorioeläinten käyttöä koskevaa lainsäädäntöä on niin ikään kehitetty etenkin EU:ssa. Mahdollisuuksia eläinten kärsimysten vähentämiseen olisi kuitenkin myös tällä saralla tarjolla huomattavasti enemmänkin. Yksi esimerkki on laboratoriorottien ja -hiirten lopettamisessa käytettävä menetelmä, jossa eläimet laitetaan ilmatiiviiseen kammioon ja korvataan sen sisältämä ilma vähitellen hiilidioksidilla. Ennen kuin eläimet menettävät tajuntansa, hiilidioksidi aiheuttaa niille tukehtumisen tunteen ja paniikin. Sen aikana eläimet usein loikkivat pitkin kammion seiniä epätoivoisesti henkeään haukkoen. Tuskattomampia lopetuskaasuja olisi olemassa, esimerkiksi isofluraani, mutta ne ovat kalliimpia. Koska laki salli hiilidioksidin käytön, se on edelleen yleisin menetelmä.

Kuten yhteiskunnassa yleensäkin, lainsäädännön muutokset seuraavat vähitellen tiedon karttumisen ja yleisen mielipiteen perässä. Esimerkiksi EU:n vuonna 2007 allekirjoitettuun Lissabonin sopimukseen sisällytettiin määritelmä, jonka mukaan eläimet ovat tuntevia olentoja ja se on otettava huomioon muun muassa maataloudessa, kalastuksessa ja kuljetuksissa. Tämä sinänsä kaunis suositus ei vielä ole konkreettisella tasolla muuttanut paljoakaan, mutta yhteiskunnallinen kehitys etenee usein tällaisten vähittäisten vaiheiden kautta.

Keskustelu eläimille koituvan kärsimyksen vähentämisestä onkin nyt monelta osin samassa vaiheessa kuin keskustelu ympäristökysymyksistä oli 1980-luvulla: asia nousee ajoittain esiin julkisuudessa, ja joitakin lainsäädännön uudistuksia on tehty, mutta vakava harkinta yhteiskunnan taloudellisista ohjauskeinoista ei ole vielä alkanut. Sekä Suomessa että muualla on esimerkiksi puhuttu toistaiseksi yllättävänkin vähän siitä, millä tavoin verotuksen muutoksilla voisi parantaa eläinystävällisimpien maataloustuotannon muotojen taloudellista kannattavuutta verrattuna muihin. Tällaisen keskustelun pohjana olisi mahdollista käyttää niitä kokemuksia, joita Suomessa on viime vuosikymmeninä saatu vero-ohjauksesta ympäristöasioissa.


Tämän ihanan silmänympärysvoiteen valmistuksessa ei ole käytetty eläinkokeita!


Lähde: Telkänranta Helena, Millaista on olla eläin? 2015, SKS