Koiran kaihi

Kaihi eli katarakta on tavallisimpia silmätarkastuksessa tavattavia silmäsairauksia. Se on perinnöllinen tai perinnölliseksi epäilty sairaus yli sadalla koirarodulla ja muutamalla kissarodulla.

Kaihi tarkoittaa linssin samentumaa. Kaihi voi tulla missä iässä tahansa. Yleensä perinnöllinen kaihi puhkeaa koiralla jo nuorena. Kaihi saattaa olla hyvin pieni muutos linssissä, joka ei juuri etene eikä näin vaivaa koiraa. Kaihi voi olla myös nopeasti leviävä, jolloin koira sokeutuu nopeasti. Perinnöllinen kaihidiagnoosi sulkee koiran pois jalostuksesta.

On myös muista kuin perinnöllisistä syistä esiintyviä kaiheja. Näitä ovat esimerkiksi sokeritaudin seurauksena syntyvä nopeasti etenevä kaihi, trauman (esim. kissan kynnen raapaisu linssikapseliin) aiheuttama kaihi, silmän verkkokalvon rappeuman aiheuttama kaihi ja vanhuusiän kaihi (seniili katarakta), joka tulee kaikille koirille, jos ne elävät tarpeeksi vanhaksi. Vanhuusiän kaihia ei pidä sekoittaa normaaliin linssin tiivistymisprosessiin, joka alkaa koirilla jo neljän-viiden ikävuoden tienoilla aiheuttaen linssiin tyypillisen siniharmaan kajon (nukleaariskleroosi).

Koirille tehdään kaihileikkauksia kuten ihmisillekin. Leikkaus on ainoa keino saada kaihisilmän näkökyky takaisin.

Harmaakaihigrossen tarina

Kolmevuotias grossepoika Kaapo sai tylyn diagnoosin eläinlääkäriltä: nopeasti etenevä agressiivinen harmaakaihi molemmissa silmissä. Yhtenä vaihtoehtona leikkaus.

Oli hämärä helmikuinen talvi-ilta, kun yleensä niin riemukas iltalenkki muuttuikin hetkeksi, josta käynnistyi harmillinen, monivaiheinen taistelu viheliästä terveysongelmaa kohtaan. Tuolloin 3-vuotias isosveitsinpaimenkoiraurokseni Kaapo jolkotteli perässäni tutulla metsäpolulla, kunnes siinä samassa huomasin sen jähmettyneen paikoilleen. Porukasta jättäytyminen ei todellakaan kuulu tämän varjokoiran ominaisuuksiin. Koira pysyi kutsuista huolimatta päättäväisen liikkumattomana, tuijottaen tyhjyyteen, kunnes vihdoin ymmärsin kytkeä poloisen lyhyeen hihnaan ja saatella kotiin. Kotona Kaapo vetäytyi petiinsä, minä epäilin kauhusta jäykkänä kaikkea myrkytyksen ja aivohalvauksen välillä. Kaapon vointia tutkaillessamme huomasimme siniharmaat alueet molemmissa silmissä, "sehän ei näe, näyttää ihan kaihilta, siinä syy omituiseen käytökseen", totesimme ja veimme koiran seuraavana aamuna eläinlääkäriin.

Eläinlääkäri totesi Kaapon kärsivän molempien silmien kataraktasta eli harmaakaihista. Harmaakaihiksi kutsutaan tilaa, jossa silmään syntyy linssiä sumentavaa, valoa läpipäästämätöntä tiiviyttä. Syyt voivat olla synnynnäisiä, perinnöllisiä tai hankinnaisia. Eläinlääkärimme mielestä me olisimme voineet antaa kaihin olla, sillä monesti harmaakaihi vain heikentää näköä tiettyyn pisteeseen saakka, jonka jälkeen tila rauhoittuu. Koira pärjäisi mainiosti huonommallakin näöllä, vaikka sokeana. Kyllä, tiedänhän minä, ettei näkö kuulu koiran pääaisteihin, ei koiran tarvitse tihrustaa lehtiä ja sokeistakin koirista olen kuullut monta rohkaisevaa tarinaa. Kuitenkaan sokeutuva nuori koira, jonka hyveisiin ei kuulu rohkeus, ei oikein tuntunut houkuttelevalta tulevaisuudelta. Kysymyksiä oli liikaa, vastauksia ei juurikaan. Meitä vaivasi eniten se, että kaihi oli vallannut silmät hyvin lyhyessä ajassa ja tuntui, että kaihimassaa muodostui päivä päivältä yhä laajemmalle alueelle. Jos tila oli saanut näin ärhäkästi alkunsa, niin miksei se myös etenisi tuohon tyyliin, vieden näkökyvyn kokonaan ja aiheuttaen ehkä muitakin ongelmia? Juuri näinhän siinä kävi.

Etsimme tietoa ja punnitsimme vaihtoehtoja alle kaksi viikkoa ja kun löysimme Animagi Apexista juuri meille sopivan asiantuntijan, oli kaihi vienyt näön toisesta silmästä täysin ja toisesta lähes kokonaan. Arvio oli, että Kaapo tulisi näkemään vähäistä valoa enää noin kuukauden, enintään kahden päivät. Edeltävän kahden viikon aikana olimme saaneet maistiaisia siitä, miltä tulevaisuus sokean koiran kanssa näyttäisi. Ulos tuo yleensä niin innokas nuori uros ei suostunut juurikaan enää lähtemään, kotonakin se liikkui mieluiten aikuisten ihmisten vanavedessä. Jokainen ohikulkeva ihminen, auto tai puusta putoava oksa sai peräänsä pelonsekaiset haukut, myös kotona leikkivät taaperot muuttuivat vaikeasti ennakoitavien liikkeidensä vuoksi ahdistaviksi.

Silmälääkärimme Sari Jalomäki totesi Kaapon kaihin olevan harvinaisen nopeasti etenevä ja muutenkin aggressiivinen. Yleensä näin vimmatut harmaakaihit syntyvät diabeteksen seurauksena, onneksi Kaapo oli kuitenkin tässä suhteessa poikkeus, eikä mitään taustasairautta löytynyt. Syy sairauteen voi olla autoimmuunivälitteinen, kärsiihän Kaapo myös monista ruoka-aineyliherkkyyksistä. Taustalla voisi siis olla perinnöllinen alttius, jonka allergia, stressi tai jokin muu tekijä laukaisi. Ota nyt näistä perinnöllisyystekijöistä selvää, näinhän se varma aiheuttaja jäi tässäkin tapauksessa hämärän peittoon. Joka tapauksessa sokeus olisi varma, mutta ei ainut seuraus, tulehdus tulisi vaurioittamaan silmän rakenteita laajasti aiheuttaen jatkuvaa kipua. Tämä tarkoittaisi käytännössä sitä, että arviolta kahden vuoden sisällä silmät pitäisi todennäköisesti poistaa. Varhaisen dignoosin ansiosta sairaus ei ollut ehtinyt tehdä tuhojaan silmänpohjissa, joten Kaapo soveltui hyvin leikkaukseen ja toipumisennuste oli todella lupaava. Juuri tämä sairauden aiheuttama vauhdikas tuho, koiramme nuori ikä ja varautuneisuus sekä kannustava paranemisennuste olivat ne pääsyyt, joiden takia Kaapo päätyi lähes sokeana leikkauspöydälle jo noin viikon kuluttua ensi kertaa Animagissa käyntimme jälkeen.

Toimenpide kesti muutaman tunnin. Samentunut linssin sisältö poistettiin linssikapselin etuosaan tehdyn aukon kautta, jonka jälkeen saman reitin kautta asetettiin näkökyvyn parantamiseksi keinolinssi. Näkö palautui molempiin silmiin osittain jo heti nukutuksesta heräämisen jälkeen, näkökyvyn oli myös tarkoitus kohentua vaiheittain huippuunsa noin kuuden viikon sisällä. Näin kävi, siniharmaasilmäisestä kaihi-Kaaposta tuli taas kirkassilmäinen ja tarkkanäköinen, toipuminen näytti muutenkin kaikin puolin lupaavalta. Kuukauteen ei potilas saanut lenkkeillä eikä yhtään hengästyä, silmien piti pysyä puhtaina. Iloisen ja vauhdikkaan koiran pitäminen ilottomana ja vauhdittomana kuukauden päivät oli kohtuullisen sydäntä raastavaa. Lisäksi koko tämän ajan piti kaulurin pysyä päässä ja silmätippoja annostelimme molempiin silmiin muutaman tunnin välein. Tulehdusriski oli luonnollisesti koholla, lisäksi silmänpaineet pyrkivät nousemaan seuraavan muutaman viikon ajan. Näihin vaivoihin annostelimme runsaasti lääkkeitä: antibioottia ja särkylääkettä suun kautta, erilaisia silmätippoja tulehdukseen, kipuun ja silmänpaineiden hillitsemiseksi, yhteensä yhdeksän kertaa vuorokaudessa molempiin silmiin. Kontrollikäyntejä oli alussa hyvin tiheään, jotta mahdolliset ongelmat, kuten vaarallisen korkeat silmänpaineet olisi voitu havaita ajoissa.

Kaikki näytti loppukeväällä oikein mainiolta, silmät paranivat, näkö oli mitä parhain ja Kaapo oli muutenkin taas oma iloinen itsensä. Nautimme talven ja alkukevään hiljaiselon jälkeen vauhdikkain tassuin ulkoilusta ja peuhaamisesta. Tätä iloa kesti kesäkuun alkuun, jolloin vasemmassa silmässä todettiin episkleriitti, kovakalvon päällisen kudoksen tulehdus. Tilaa hoidettiin aluksi antibioottia ja kortisonia sisältävien silmätippojen avulla. Lääkityksestä huolimatta tulehdus oli heinäkuun alkuun mennessä äitynyt niin pahaksi, että jouduimme aloittamaan hyvin vahvan kortisonikuurin muiden lääkkeiden lisäksi. Eläinlääkärimme kertoi, ettei hän ollut koko uransa aikana nähnyt näin ärhäkkää kaihileikkauksen jälkeistä tulehdusta. Tosin hän ei ollut myöskään aiemmin nähnyt näin ärhäkkäällä tavalla lyhyessä ajassa silmiä vallannutta kaihia. Syy episkleriittiin jäi tuntemattomaksi, ne samaiset kaihin laukaisseet autoimmuunivälitteiset tekijät saattoivat osaltaan olla sen taustalla, että elimistö hylki näin voimakkaasti keinolinssiä. Kortisoni alkoi kuitenkin viimein purra tulehdukseen, siinä sivussa tosin menivät myös lihakset, turkki sekä persoona. Mieli oli maassa koko kesän, niin koiralla kuin muullakin perheellä. Tuntui todella pahalta, kun rakas koira muuttui hiljalleen tyhjäksi kuoreksi. Heikkoja signaaleja entisestä persoonasta ja rakkaudesta perhettä kohtaan sai välillä vain hetkeksi esiin sinnikkäillä hellyydenosoituksilla. Kortisonikuuri oli kuitenkin viimeinen toivo pelastaa Kaapon silmät tulehdukselta, joka oli jo levinnyt syvälle ja hyvin laajalle vasemman silmän rakenteisiin sekä osittain oikeaan silmään. Tilan huononeminen olisi käytännössä tarkoittanut uutta leikkausta, huonoennusteista sellaista.

Parissa kuukaudessa pääsimme kortisonista eroon ja saimme tilalle vähemmän sivuvaikutuksia aiheuttavan solusalpaaja Syklosporiinin, joka estää elimistön hyljintäreaktiota. Nyt marraskuussa tilanne on toivoa täynnä, Kaapon vointi on hyvä ja meno vauhdikasta, nautimme koiranpäivistämme. Tulehdus on vielä aktiivinen, mutta pysyy kuitenkin hallinassa lääkkeillä. Lääkitys jatkuu yli vuodenvaihteen, sinnikkäimmät elimistöt yleensä luovuttavat taistelun keinolinssiä vastaan viimeistään vuoden kuluttua leikkauksesta. Sitä sanotaan, että lääkäri hoitaa ja luonto parantaa. Meidän kohdalla hoito on ollut intensiivistä, odottelemme kuitenkin yhä tuota luonnon osuuden täyttymistä. Hyvään loppuelämään me kuitenkin luotamme ja toivomme Kaapolle loppuelämää, joka olisi valoa sekä rentoutta täynnä. Onko lopputulos tähän asti ollut kaiken vaivan arvoinen? Todellakin on, se vaihtoehto ei olisi ollut vaihtoehto. Kaapo on kuitenkin lääkityksen ansiosta voinut pääsääntöisesti nauttia elämän iloista.


Etsitkö herkällekin iholle sopivaa hyvää luonnonmukaista puhdistusmaitoa?


Lähteet: Palojärvi Joanna, Perinnöllisiä silmäsairauksia, Kamu nro 1 2015
Aaltonen Natassa, Koiranpäivä kerrallaan harmaakaihi-grosse, Sennen koira 4/2015